Täällä taas

Aikaa on vierähtänyt, paljon on tullut tehtyä, paljon on tapahtunut. Nyt kuitenki kesä ja sen kaikki seikkailut ovat ohi, katse on käännettävä kohti kylmää talvea. Puista tippuvat lehdet, yksi kerrallaan. Jokapuolella on viileää, värikästä ja melankolista tunnelmaa. Enää ei nää niin paljon ihmisiä liikkumassa ulkona, enää ei kukaan halua hengailla puistossa, enää eivät ihmiset ole niin iloisia. Vaikka kesä on ohi ja päälle täytyy pukea takki, voi sitä silti olla iloinen ja energinen, jos vain haluaa. Me suomalaiset liian usein masennumme turhista asioista, liian usein murehdimme turhia. Miksi ei nyt eläisi vaan hetkessä, näkisi niitä hyviä asioita juuri tässä päivässä?

Itselläni astui syksyn tullen vitamiinit kuvioihin. Jokainen aamu tabletti multivitaa, rautaa ja kalsiumia. Ja päivän jaksaa paremmin.
Vaikka rakastankin kesää ja lämpöä, on ihanaa nähdä taas lunta ja talven eläimiä. On ihanaa päästä laskemaan lumilaudalla mäkiä alas, leikkiä lumisotaa pikkuveljien kanssa ja lukea hyvää kirjaa kuuma kaakaomuki kädessä. On ihanaa polttaa pimeänä talvi-iltana takkaa ja katsella tulta, polttaa kynttilöitä tai tuoksutella suitsukkeen rentouttavaa savua. Sitten kun taas talvi on ohi, jaksaa olla todella onnessaan keväästä ja kesästä.

Pulkkamäki

Eilen oli kaunis päivä. Satoi hieman lunta, sää oli kirkas eikä pakkastakaan ollut liikaa. Niinpä päätin lähteä ystäväni kanssa pulkkamäkeen! Niin, en ole lapsi enää, mutta en vielä aikuinenkaan. Silti lapsenmielisyyteni saa minut innostumaan tuollaisesta hyvin paljon. Eli siis toppahousut jalkaan, pipo päähän ja kunnon rukkaset mukaan. Ja eihän sitä lapsena saatua pulkkaa saa missään nimessä unohtaa! Niinpä suuntasimme lämpimästi pukeutuneina metsään, jossa vähän matkan päässä olisi mäki, jossa pulkalla saa kiitää ja ehkä hypätä hyppyristäkin. Joka puolella oli lunta, puiden oksien päällä suuret kerrokset, ja metsä oli hyvin kaunis. Mutta missä kaikki jäljet pulkista? Miksi tällä polulla ei ole kuin meidän pulkkamme jättämät jäljet? Lopulta olimme pulkkamäen yläpäässä, ja näytti, kuin siitä ei olisi kukan laskenut. Miksi lapset eivät käy täällä? Mitä ihmettä? Mietimme yhdessä tätä hetken aikaa, kunnes unhoitimme ajatuksen ja kiljuen aloimme laskemaan mäkeä alas. Voi kuinka kivaa! Lopulta ollessamme alhaalla meinasimme melkein törmätä puuhun, ja väistöliikkeen takia kaaduimme lumihankeen. Ja taas nauroimme. Ei muuta kuin uusi lasku, ja taas uusi, ja taas uusi. Metsässä olon jälkeen oli mukava palata lämpimään kotiin, jossa lihakeitto oli juuri valmista, nam. Posket punotti, olo oli virkistynyt ja hyvinvoiva, ja keitto maistui todella hyvältä. Illalla myös uni tuli paljon helpommin kuin normaalisti.
Mutta vieläkin minua häiritsi, miksi lapset eivät olleet käyneet pulkkamäessä? Kyllähän niillä riittää pleikkareita ja xbokseja, tietokonepelejä ja televisiosarjoja. Mutta eikö olisi paljon hauskempaa laskea mäkeä kavereiden kanssa? Nykyajan lapset viettävät aivan liikaa aikaa ruudun äärellä, ei se tee hyvää. Äitini lapsuudessa ei ollut edes kännyköitä, ja minusta tuntuu kuin silloin ihmiset olisivat tehneet yhdessä enemmän. Monet ihmiset, iästä riippumatta myös sulkeutuvat vain koteihinsa. "Ulkona on niin kylmä, masentaa, on niin pimeää, missä aurinko on, on ollut rankka päivä, en jaksa" Tuollaista jotkut täällä Suomessa puhuvat. No tietenkään ei tule lähdettyä mihinkään jos on tuollainen asenne! Nimittäin siitä se on kiinni, sen kun vain lähtee vaikka hiihtolenkille, jonka jälkeen on aivan varmasti iloinen siitä että lähti. Ei sitä pärjää jos itse ei tee, niin se vain menee. Tietenkin täytyy myös muistaa rentoutua ja vain olla, mutta ulkoilma tekee jokaiselle varmasti hyvää. Milloin viimeksi sinä olet ollut yli kaksi tuntia ulkona? Entä miksi et menisi? Minä olen sitä mieltä, että sen kuin vain ottaa ja menee, ei siihen muuta tarvita.

Musiikkia kadulla

Kävelin tänään töistä kotiin, aivan kuten joka ikinen päivä. Mikä ihana tunne, kello lyö neljä, voi heittää takin päälle, painaa villapipon syvälle päähän ja lähteä töistä, tekemään omia juttujaan. Työtehtävät saa unohtaa loppupäiväksi, huomenna on taas uusi päivä ja palautuminen töihin.
Kävelen asfalttista katua pitkin, kylmyys pistelee poskiani, mutta ei saa minua kuitenkaan kävelemään nopeammin. Joka puolella on ihmisiä, aivan kuin kaikki pääsisivät töistä. Joka puolella on autoja, miten ne jaksavatkaan tööttäillä ja hidastella Helsingin keskustan pienillä kaduilla, päivästä toiseen? Vastaa pyöräilee vanha nainen tosi kovalla vauhdilla. Energinen mummo vain mutkittelee ihmisten keskellä, kuin hänellä olisi kiire jonnekkin. Joku aikuinen pukumies tulee salkkunsa kanssa pyytämään minulta yhtä tupakkaa, koska itse on menossa kokoukseen eikä kerkiä käydä kaupassa. Ystävällisesti hymyillen ojennan hänelle tupakan, ja jatkamme molemmat omaa matkaamme. Pieni poika kävelee aivan kiinni rakennuksessa, ja katsoo pelokkaana minuun. Minun tekisi mieli pysähtyä ja sanoa pojalle "älä pelkää, ole urhea". Mutta ennen kuin kerkeän tehdä tuota, poika on jo kadonnut näkyvistä. Kiinnitän huomiota siihen, että monet ihmiset puhuvat puhelimeen. Kulkevat, ja höpöttävät. Suut liikkuvat, mutta minulla ei ole silti aavistustakaan, mitä tai kenen kanssa he puhuvat. Vaikka ympärilläni on aikamoista vilinää ja kaaosta, olen itse aivan rentoutunut. Ihmisten seassa on mukava olla, vaikka kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Itse yritän huomata kaikki, niin punaisen irokeesimiehen kuin turkiksessa kulkevan keski-ikäisen naisenkin. Hymyilen pientä, tavanomaista hymyäni. Mieleni ei edes tekisi mennä kotiin, jotenkin täällä on niin paljon kivempaa tällä hetkellä.
Sitten kuulen sen, aivan kaukaa, mutta kuulen kuitenkin. Jatkan kävelyäni, ja ääni kovenee kokoajan, hetki hetkeltä. Lopulta olen äänen kohdalla ja minun on pakko pysähtyä. Edessäni soittaa kaksi iloisen näköistä poikaa, nauttien luomastaan musiikista. He lyövät pienillä kepeillä joissa on päässä pallukat, pieniä palikoita, hieman samantyylisiä kuin pianon koskettimet. Olen kuullut tuosta soittimesta aiemmin, mutta en ole koskaan kuullut sen soiton ääntä. Ja se kuulosti todella mahtavalta. Nuoret miehet melkein tanssivat samalla, ja he olivat hyvin taitavia soitossaan. He soittivat kaunista, nopeatempoista kappaletta, joka keräsi katseita melkein jokaiselta ohikulkijalta. Heidän edessään oli lippis, jossa oli hiemna kolikoita. Itse katselin ja kuuntelin tuota taidokasta soittoa, kaivaen lompakkoa laukustani. Lopulta löysin lompakon, ja heitin lippikseen pari euroa. Toinen poika nosti kätensä selvästi kiitollisuuden merkiksi, hymyillen. Hymyilin takaisin, ja jatkoin taas matkaani. Nyt jatkoin matkaani leveästi hymyillen. Tunsin, kuinka heidän musiikkinsa toi minuun uutta voimaa, energiaa. Hymyillen kävelin eteenpäin, kuullen musiikin kokoajan hiljentyvän, mitä kauemmaksi siitä kuljin. Nuo nuoret miehet tekivät minusta jotain hyvin ihailtavaa. He antoivat meille kaikille, ilman velvoitteita tai suurempaa vaivannäköä, jotain, mikä piristää varmasti ketä tahansa.

Kuolemanpelko

Mä en ymmärrä, tuli ihan ihmeellinen asia pohdittavaksi, jota olen pohtinut tänään pitkin päivää. Nimittäin kuolemanpelkoa. Pelkoa kuolla, pelkoa kuolemasta, pelkoa kuoleman jälkeisestä. Mitä merkitystä sillä oikeasti edes on?

Itse en pelkää kuolemaa. Jokaisella on aikansa kuolla, mutta parhain olisi kuolla luonnollisesti, niinkuin meidän on tarkoitettukin kuolemaan. Vanhoina, elämännähneinä. Mutta ei niin kuin minun kaksi hyvää ystävää, kolarissa ja itsemurhalla. Itsemurhan vielä ymmärtää jotenkin, mutta kolari oli jo liikaa, ja se oli sitä paitsi toisen kolaroijan vika, ei ystäväni.
Noh, mutta en halua puhua menehtyneistä ystävistäni, vaan kuolemanpelosta.

Kuolemanpelko on sitä, että pelkää kuolemaa. Toisilla se on vahvempi, toisilla lievempi. Mutta miksi pelätä kuolemaa? Itse uskon siihen, että jokaisella on aikansa kuolla. Niin vain on tarkoitettu, ei se ole pelkästään sattumaa. Tosin epäreilua se on, kuolema siis. Varsinkin on todella epäreilua, että nuorelta, jolla on elämä vielä edessä riistetään henki. Sitten häntä ei ole, hän ei voi toteuttaa tulevaisuuttaan, kokea ja nähdä, tuntea ja iloita. Mutta mitä on kuoleman jälkeen? Ehkä oikeasti on taivas olemassa, missä nuo ystävänikin tällä hetkellä elävät. Ei kukaan kykene todistamaan, ettei sitä olisi. Sieltä he siis katselevat pilven reunalta, kuinka minun elämäni vain kulkee eteenpäin, uusille raiteille, kohti ja läpi uusien seikkailujen.

Eräs ystäväni kammoaa verta, sekä hautausmaita, yli kaiken. Se on jo tietynlainen fobia, ainakin minun mielestäni. Toinen ystäväni taas on kertonut pelkäävänsä kuolla.
Itse en vain ymmärrä. Miksi pelätä kuolemaa? Jos kuolee, niin kuolee, eihän sille mitään sitten enää voi. Ja kun on kuollut, tuskimpa edes enää ajattelee kuinka inhottavaa oli kuolla. Sitä vaan hyväksyy asian, "minä olen nyt kuollut", jos siis ylipäätään enää ajattelee mitään. Voihan se olla myös niinkin, että kuolleet vain makaavat mullassa. Mutta mistä sitä tietää, vaikka oikeasti olisi uudelleen syntyminen? Kuolleen ihmisen sielu siirtyy syntyvään lapseen, eikä tiedä edellisestä elämästä mitään. Onko ihmisellä ylipäätään sielua? Kaikki noista kolmesta vaihtoehdosta voivat olla yhtä hyvin mahdollisia. Mutta senhän näkee sitten, kun itse kuolee.

Minusta olisi oikein vain elää, nauttia, iloita, kokea, oppia ja tuntea. Miksi turhia stressaamaan omaa kuolemaa, on niitä stressin aiheita varmasti muutenkin jo tarpeeksi.
Kuolema on kuitenkin asia, johon kukaan ei voi vaikuttaa. Kun kuolee, kuolee. That's it.

Tietenkin itsemurha on asia erikseen. Se on oma päätös, mutta uskoisin että se liittyy tähän nykyiseen elämään, ei kuolemaan, eikä ainakaan kuolemanpelkoon. Itsemurhaan ajautuminen on pitkä prosessi, joka liittyy ihmisen huonoon hyvinvointiin, tukalaan olotilaan. Se on päätös, jota on haudottu ehkä pitkänkin aikaa. Itsemurhan tehnyt/yrittänyt on varmasti ollut elämässään niin huonossa ja pahassa tilassa, ettei ole nähnyt muuta ulospääsyä.
Se on surullista, hyvin surullista. Haluta nyt tappaa itsensä, lopettaa oma elämänsä. Itse en vain osaa ymmärtää, koska olen niin elämäniloinen ja onnellinen. Mutta monet muut eivät ole.
Itsemurhaa hautovaa ihmistä täytyy ulkopuolisen auttaa. Mielestäni täytyy myös itse hakea apua. Silloin voi parantua, saada elämänilo ja nautinto. Mutta aina sitä ei huomaa, ei osaa nähdä pintaa syvemmälle.. Ei ehkä nää sellaista, jota toinen yrittää selvästi piilottaa.

Kuolema, itsemurha, kuolemnpelko, veri, hautausmaat, kuolemanjälkeinen elämä..
Mitä synkkiä aiheita, mutta silti niin todellisia. Ehkä seuraavalla kerralla jotain iloisempaa :).

Aurinkoinen syksypäivä

Ihanaa, syksy!<3

Raikas ilma, värikäs luonto, pimeät illat, pakkasaamut. Voi juosta vesisateessa ja kastua, voi heitellä vihreänkeltaisenpunaisia lehtiä sinne tänne. Voi syventyä lämpimän kaakaon ja kynttilöiden keskellä hyvään kirjaan, saa rentoutua ja sulkeutua muulta maailmalta. Syksy on ihanaa aikaa, vaikka tämä syksy on myös stressaavaa aikaa. Kouluhommia on ihan liikaa, sekä auringon puute aiheuttaa väsymystä ja energiavajetta. Mutta nautitaan näistä aurinkoisista päivistä, ja odotetaan talvea! Toivottavasti tulisi tosi paljon lunta, joka myös pysyisi maassa. Voisi tehdä igluja ja lumilinnoja, mennä laskettelemaan ja pulkkamäkeen!

Tässä pieni keskustelu ystäväni N kanssa (minä olen M):

M: Tiesitkö, että kohta on talvi?
N: Ööh, joo.
M: Tiedätkö, että talvella saa lahjoja ja pääsee riehumaan lumeen!
N: Jotain sellasta kyllä pystyy tehdä..
M: Sitten pääsee laskettelemaan ja masentumaan neljän seinän sisään!
N: Miten voit olla noin iloinen talvesta? Mä en ainakaan tykkää siitä kun masentaa..
M: Mä tykkään talvesta. Paitsi loskaa vihaan.
N: Kuka nyt ei loskaa vihaisi. Olispa jo kesä..
M: Olispa jo joulu!

Ystäväni oli jotenkin masentunut, mä taas loistin intoa ja iloa. Ollaan me kyllä erilaisia.

Dance with sunrise

Nyt on kauan haaveilemani blogi aloitettu.

Tiedän, en ole hyvä englannissa, enkä edes ole varma onko blogini nimi kirjoitettu oikein. Tosin ei sillä ole väliä. Minulle tuo lause merkitsee paljon, ja sillä on väliä, mitä voin ilmaista blogini avulla.

Dance with sunrise. Mitä siitä tulee mieleen?
Ajatelkaa kesää, lämmintä mutta viileää aamua. Aamukaste on tehnyt kasvien lehdille pieniä pisaroita. On aivan hiljaista, vain muutama lintu laulaa pienen sävelmän. Aurinko on juuri nousemassa, taivas on kauniin oranssinpunainen. Olen metsässä, jossa on pieni, nätti lampi. Pyörin ympyrää, hyräilen itsekseni onnellista sävelmää. Astun askelia sivuille, liikutan käsiäni, kaulaani ja lantiotani silmät kiinni. Olen vain siinä hetkessä, siinä tunteessa.
Tuota se tarkoittaa, auringonnousun kanssa tanssiminen.

Mutta se tarkoittaa lisäksi myös paljon muuta. Tanssi on ainakin minulle iloa, nautintoa. Ja auringonnousu kuvastaa uuden päivän alkamista. Eilinen on jo menneisyyttä, aamun koittaessa on kiinnitettävä huomio uuteen päivään. Miksi tästä uudesta päivästä ei siis nauttisi? Jokainen päivä on uusi päivä. Päivä, jolloin voi tehdä jotain, mitä on halunnut jo kauan tai vain vähän aikaa tehdä. Tai sitten tehdä jotain mitä ei olisi uskonut ikinä tekevänsä!
Täytyy siis iloita uudesta auringonnoususta, uudesta päivästä. Nauti, iloitse, ja elä täysillä, sillä juuri huomisen auringonnousun jälkeinen päivä saattaa olla yksi ikimuistoisimmista päivistä elämässäsi.